Kertojan vastuu

Vaativat kuulijat ahdistavat kertojaa: "Kerro nyt! Mitä sitten tapahtuu?" Uskaltaisinko sanoa, että en tiedä?

Hiiriäiti ja kolme poikasta - Hipsu, Hapsu ja Hopsu - ovat tähän saakka selvinneet elävinä vaarallisista tilanteista, joissa niiden henki on ollut monta kertaa vain viiksikarvan varassa. Nyt verenhimoinen Katti Kurnauskis on ajanut hiiriperheen varastohuoneen nurkkaan, josta ei ole mitään ulospääsyä. Se lipoo kieltään ja tuijottaa murhaavasti kauhusta jäykkiä pikku jyrsijöitä.

Iltasatua korvillaan ahmivat lapsukaiset ovat painautuneet kainaloihini. Miten selitän heille näin julman loppuratkaisun. Lapset ovat eläytyneet monivaiheisen tarinan jännittäviin tapahtumiin ja luottaneet siihen, että kaikki päättyy hyvin. Hiiret varmasti löytävät turvallisen pesäkolon, jossa ne elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Ei olisi pitänyt johdatella juonta tällaiseen pattitilanteeseen. Olisi pitänyt vähän ennakoida. Mutta itsesyytökset eivät auta löytämään ratkaisua akuuttiin kriisiin. Muutaman sekunnin kuluttua nälkäinen kolli on syönyt hiirulaiset ja niistä on jäljellä vain jokunen karvatupsu hämärän makasiinin kuluneella lautalattialla.

Joudun taistelemaan aikaa vastaan. Kehittelen mielessäni erilaisia vaihtoehtoja säilyttää hiiririepujen henki ja pohdin eri mahdollisuuksien uskottavuutta. Voisin tietysti käyttää perinteistä jatkuu huomenillalla -ratkaisumallia. Näin saisin merkittävästi lisää aikaa kehitellä järkeenkäyvän henkiinjäämisstrategian päähenkilöilleni.

Kun katson lapsiin, jotka toljottavat minua hievahtamatta nukkekodin teelautasen kokoisilla silmillään, tajuan, että minulla ei ole aikaa. Ratkaisun on löydyttävä nyt, ja ikävä kyllä hiiriressukoiden raatelu näyttää väistämättömältä.

Kysyisinkö lapsikuulijoilta, miten tilanne pitäisi hoitaa? Kuolleena syntynyt ajatus. Hätäpäissäni olen sortumassa anteeksi antamattomaan vastuunpakoiluun. Sitä paitsi lapset ovat täysin syyttömiä hiirireppanoiden kohtaloon. Minä olen yksiselitteisesti syyllinen ja vastuuttomalla toiminnallani vetänyt heidätkin mukaan traagisiin tapahtumiin. Kenties olen jo aiheuttanut heille elinikäiset traumat. Vai onko kaikki vielä korjattavissa? Missään tapauksessa minulla ei ole oikeutta edellyttää, että lapset korjaisivat sotkun, jonka olen aivan itse kyhännyt kokoon?

Pakkotilanne kuristaa kurkkuani. Kadun, että innostuin tarinaa kertoessani liikaa. Ehdin jo miettiä, että seuraavaa juttua en päästä lipsumaan käsistäni, kunnes tajuan, että paniikin takia en kykene järkevään pohdintaan.

Tarinan suitsiminen steriiliksi pikkusievien kohtausten ketjuksi ei innostaisi kuulijoita, ei antaisi oikeaa mahdollisuutta eläytymiseen. Tarinaan ja elämään kuuluu arvaamattomuus. Kertojankin on heittäydyttävä virtaan, jonka seuraavan mutkan taakse ei näe. On tunnettava imu, jota ilman tarinaa ei ole.

Ajatukseni kiertävät tuskastuttavasti kehää. Palaan taas kertojan perusdilemmaan: miten säilyttää pienten kuulijoiden usko elämään ja tulevaisuuteen ja samalla pitää yllä tarinan katu-uskottavuutta?

Ilkeä kissaeläin paljastaa raateluhampaansa ja on jo iskemässä hiiriin, jotka ovat halvaantuneet paikoilleen. Kyse on elämästä ja kuolemasta, ajallisesti katsoen sekunnin murto-osista.

Olen pitänyt happy endiin päättyviä kissa ja hiiri -tarinoita vahvimpana osaamisalueenani, mutta nyt ollaan boxin ulkopuolella. Haluaako kertomus opettaa minulle jotakin? Olenko onnellisia loppuja suosiessani sepittänyt kertomuksia, joissa elämän perusprinsiipit eivät päde? Se, että kissa syö hiiriä, on normaalia elämää - ja kuolemaa. Miksi olen taipuvainen keinotekoisesti muuttamaan tätä luonnonjärjestystä. Miksi perusteetta demonisoin kissan ja pelastan hiiret, useimmiten viime hetkellä?

Entä moraalinen näkökulma? Kissan perusratkaisu nälkäongelmaan on toisen eläimen väkivaltainen tappaminen ja syöminen. Sitä voi pitää luonnon kiertokulkuun kuuluvana välttämättömyytenä, mutta onko se tässä tapauksessa ainut mahdollisuus? Voisiko kissa ryhtyä vaikkapa kasvissyöjäksi, jos se katsoo, että tappaminen ei ole oikein? Voiko kissa katkaista sukupolvesta toiseen jatkuvan väkivallan kierteen?

Katti Kurnauskis alkaa hermostua siihen, että tilanne jumittaa paikallaan. Se ei jaksa kuunnella moraalijaarittelua ja muuta sössötystä. Sillä on nälkä. Se haluaa aloittaa suurimmasta saaliseläimestä, hiiriäiti on jo puoliksi katin suussa. Hipsu, Hapsu ja Hopsu ovat kohta orpoja ja heti sen jälkeen perivihollisensa mahassa.

Juuri ennen kuin kolli on murskaamaisillaan hiirimamman yhdellä puraisulla, kuuluu veret seisauttava huuto: "Tappamisen on loputtava!" Kurnauskis keskeyttää leukojensa liikkeen ja vetäytyy varovasti taaksepäin. Sen selkä on köyryssä ja häntä väpättää.

Katti Kurnauskiksen isoäiti istuu varaston kattohirren päällä ja jatkaa: "Olen keskustellut kertojan kanssa, ja nyt me teemme niin, että verenvuodatusta ei tässä tarinassa tapahdu. Meidän kissojen täytyy keskenämme miettiä uudelta pohjalta ruokavaliotamme ja suhdettamme muihin eläimiin. Ainakin niissä tapauksissa, joissa toimimme lasten iltasadun henkilöinä ja miksei laajemminkin."

Minulle kertojana kissamummun väliintulo on täysi yllätys. En ole käynyt sen kanssa mitään neuvotteluja kertomusteni juoniratkaisuista. Itse asiassa en ole tiennyt, että fiktiivisten tekstien rakenteet kiinnostavat kissoja. Kissamatriarkka ei ole minun luomani hahmo, joten se on jokin ulkopuolinen toimija. Jumala? Omatunto? Kategorinen imperatiivi?

Niin tai näin, minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta vanhaa narttua. Tunnen helpotusta siitä, että joku muu ottaa vastuun ja kaikki päättyy onnellisesti.