Kertojan vastuu

Vaativat kuulijat ahdistavat kertojaa: "Kerro nyt! Mitä sitten tapahtuu?" Uskaltaisinko sanoa, että en tiedä?

Hiiriäiti ja kolme poikasta - Hipsu, Hapsu ja Hopsu - ovat tähän saakka selvinneet elävinä vaarallisista tilanteista, joissa niiden henki on ollut monta kertaa vain viiksikarvan varassa. Nyt verenhimoinen Katti Kurnauskis on ajanut hiiriperheen varastohuoneen nurkkaan, josta ei ole mitään ulospääsyä. Se lipoo kieltään ja tuijottaa murhaavasti kauhusta jäykkiä pikku jyrsijöitä.

Iltasatua korvillaan ahmivat lapsukaiset ovat painautuneet kainaloihini. Miten selitän heille näin julman loppuratkaisun. Lapset ovat eläytyneet monivaiheisen tarinan jännittäviin tapahtumiin ja luottaneet siihen, että kaikki päättyy hyvin. Hiiret varmasti löytävät turvallisen pesäkolon, jossa ne elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Ei olisi pitänyt johdatella juonta tällaiseen pattitilanteeseen. Olisi pitänyt vähän ennakoida. Mutta itsesyytökset eivät auta löytämään ratkaisua akuuttiin kriisiin. Muutaman sekunnin kuluttua nälkäinen kolli on syönyt hiirulaiset ja niistä on jäljellä vain jokunen karvatupsu hämärän makasiinin kuluneella lautalattialla.

Joudun taistelemaan aikaa vastaan. Kehittelen mielessäni erilaisia vaihtoehtoja säilyttää hiiririepujen henki ja pohdin eri mahdollisuuksien uskottavuutta. Voisin tietysti käyttää perinteistä jatkuu huomenillalla -ratkaisumallia. Näin saisin merkittävästi lisää aikaa kehitellä järkeenkäyvän henkiinjäämisstrategian päähenkilöilleni.

Kun katson lapsiin, jotka toljottavat minua hievahtamatta nukkekodin teelautasen kokoisilla silmillään, tajuan, että minulla ei ole aikaa. Ratkaisun on löydyttävä nyt, ja ikävä kyllä hiiriressukoiden raatelu näyttää väistämättömältä.

Kysyisinkö lapsikuulijoilta, miten tilanne pitäisi hoitaa? Kuolleena syntynyt ajatus. Hätäpäissäni olen sortumassa anteeksi antamattomaan vastuunpakoiluun. Sitä paitsi lapset ovat täysin syyttömiä hiirireppanoiden kohtaloon. Minä olen yksiselitteisesti syyllinen ja vastuuttomalla toiminnallani vetänyt heidätkin mukaan traagisiin tapahtumiin. Kenties olen jo aiheuttanut heille elinikäiset traumat. Vai onko kaikki vielä korjattavissa? Missään tapauksessa minulla ei ole oikeutta edellyttää, että lapset korjaisivat sotkun, jonka olen aivan itse kyhännyt kokoon?

Pakkotilanne kuristaa kurkkuani. Kadun, että innostuin tarinaa kertoessani liikaa. Ehdin jo miettiä, että seuraavaa juttua en päästä lipsumaan käsistäni, kunnes tajuan, että paniikin takia en kykene järkevään pohdintaan.

Tarinan suitsiminen steriiliksi pikkusievien kohtausten ketjuksi ei innostaisi kuulijoita, ei antaisi oikeaa mahdollisuutta eläytymiseen. Tarinaan ja elämään kuuluu arvaamattomuus. Kertojankin on heittäydyttävä virtaan, jonka seuraavan mutkan taakse ei näe. On tunnettava imu, jota ilman tarinaa ei ole.

Ajatukseni kiertävät tuskastuttavasti kehää. Palaan taas kertojan perusdilemmaan: miten säilyttää pienten kuulijoiden usko elämään ja tulevaisuuteen ja samalla pitää yllä tarinan katu-uskottavuutta?

Ilkeä kissaeläin paljastaa raateluhampaansa ja on jo iskemässä hiiriin, jotka ovat halvaantuneet paikoilleen. Kyse on elämästä ja kuolemasta, ajallisesti katsoen sekunnin murto-osista.

Olen pitänyt happy endiin päättyviä kissa ja hiiri -tarinoita vahvimpana osaamisalueenani, mutta nyt ollaan boxin ulkopuolella. Haluaako kertomus opettaa minulle jotakin? Olenko onnellisia loppuja suosiessani sepittänyt kertomuksia, joissa elämän perusprinsiipit eivät päde? Se, että kissa syö hiiriä, on normaalia elämää - ja kuolemaa. Miksi olen taipuvainen keinotekoisesti muuttamaan tätä luonnonjärjestystä. Miksi perusteetta demonisoin kissan ja pelastan hiiret, useimmiten viime hetkellä?

Entä moraalinen näkökulma? Kissan perusratkaisu nälkäongelmaan on toisen eläimen väkivaltainen tappaminen ja syöminen. Sitä voi pitää luonnon kiertokulkuun kuuluvana välttämättömyytenä, mutta onko se tässä tapauksessa ainut mahdollisuus? Voisiko kissa ryhtyä vaikkapa kasvissyöjäksi, jos se katsoo, että tappaminen ei ole oikein? Voiko kissa katkaista sukupolvesta toiseen jatkuvan väkivallan kierteen?

Katti Kurnauskis alkaa hermostua siihen, että tilanne jumittaa paikallaan. Se ei jaksa kuunnella moraalijaarittelua ja muuta sössötystä. Sillä on nälkä. Se haluaa aloittaa suurimmasta saaliseläimestä, hiiriäiti on jo puoliksi katin suussa. Hipsu, Hapsu ja Hopsu ovat kohta orpoja ja heti sen jälkeen perivihollisensa mahassa.

Juuri ennen kuin kolli on murskaamaisillaan hiirimamman yhdellä puraisulla, kuuluu veret seisauttava huuto: "Tappamisen on loputtava!" Kurnauskis keskeyttää leukojensa liikkeen ja vetäytyy varovasti taaksepäin. Sen selkä on köyryssä ja häntä väpättää.

Katti Kurnauskiksen isoäiti istuu varaston kattohirren päällä ja jatkaa: "Olen keskustellut kertojan kanssa, ja nyt me teemme niin, että verenvuodatusta ei tässä tarinassa tapahdu. Meidän kissojen täytyy keskenämme miettiä uudelta pohjalta ruokavaliotamme ja suhdettamme muihin eläimiin. Ainakin niissä tapauksissa, joissa toimimme lasten iltasadun henkilöinä ja miksei laajemminkin."

Minulle kertojana kissamummun väliintulo on täysi yllätys. En ole käynyt sen kanssa mitään neuvotteluja kertomusteni juoniratkaisuista. Itse asiassa en ole tiennyt, että fiktiivisten tekstien rakenteet kiinnostavat kissoja. Kissamatriarkka ei ole minun luomani hahmo, joten se on jokin ulkopuolinen toimija. Jumala? Omatunto? Kategorinen imperatiivi?

Niin tai näin, minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta vanhaa narttua. Tunnen helpotusta siitä, että joku muu ottaa vastuun ja kaikki päättyy onnellisesti.

Deus ex machina

Jumala koputti ikkunaan ja keskeytti lehdenlukuni: "Taivaallinen faunalaskenta on saatu valmiiksi, ja tulokset ovat hälyttäviä: monissa lajeissa on huolestuttavaa vajausta, kun taas muutama laji, erityisesti ihminen, on yksilömäärältään kasvanut kohtuuttomasti." Jumala kuulosti Tilastokeskuksen ylitutkijalta ja näytti jyrsijältä, tarkemmin sanoen oravalta.

Ehdin ihmetellä, miksi Jumalaa tarvittiin kertomaan tosiasiat, jotka olivat jo pitkään olleet ihmisten tiedossa. Syy selvisi, kun Jumala jatkoi: "Taivaallinen valvontakomissio on päättänyt, että koska tilanne on kestämätön, eri lajien määriä on pakko tasoittaa. Osana tähän tasapainottamisprojektiin kuuluu se, että tietty joukko ihmisiä joutuu muuttumaan linnuksi tai kalaksi. Te kuulutte tähän satunnaisesti valittuun ryhmään. Lintu- tai kalalajin saatte valita itse, samoin elinympäristönä toimivan vesistön kalan tullessa kysymykseen. Taivaan yliluonnollisen keskussairaalan parhaat voimat ovat käytössänne muutosprosessissa."

Moni voisi luulla, että tuollainen tieto olisi järkytys ihmiselle, mutta kuulin sanovani Jumalalle: "Mikäpä siinä, ei tämä ihmisenä oleminen niin herkkua ole." Tiedustelin asiallisesti myös harkinta-ajan pituutta, koska linnun ja kalan väliltä valitseminen vaikutti näin ensi alkuun hieman kinkkiseltä. Lajivalintakin pitäisi tehdä.

Pragmaattisuuteni häiritsi minua. Miksi suhtauduin asiaan näin käytännöllisesti? Ehkä kaikki johtaisi vielä post-traumaattiseen stressihäiriöön.

Selvisi, että miettimisaikaa oli seuraavan viikon keskiviikkoon kello 16:een saakka. Nyt oli lauantai, iltapäivä. Aikaa ihmisenä pörräämiseen oli siis neljä vuorokautta. Uskoin, että pystyisin tuossa ajassa rakentamaan järkevän ratkaisun annetuilla reunaehdoilla.

Ensimmäinen selvitettävä asia oli se, olivatko vaimoni ja kaksi lastani valittujen joukossa. Eivät olleet. Jos olisivat olleet, niin linnuiksi muuntautuminen olisi helpottanut elämää monin tavoin, muun muassa yhteisten etelänmatkojen järjestelyjen osalta. Nyt muidenkin aikataulu olisi lukittu valitsemani lintulajin syysmuuttoaikaan. Edellyttäen, että lintulaji edustaa muuttolintuja. Ja tietysti edellyttäen, että en päädy kala-vaihtoehtoon. Ja vielä sekin huomioon ottaen, että minut ylipäätään hyväksyttäisiin perheenjäseneksi toisen eläinlajin edustajana.

Vaimo järkyttyi tiedosta pahanpäiväisesti, mikä oli mielestäni luonnollista. Olihan kyseessä lievästi sanottuna epätavallinen ja keskinäiseen suhteeseemme väkisinkin radikaalilla tavalla vaikuttava muutos. "Ainahan minä olen miettinyt, oletko sinä lintu vai kala, mutta en minä tällaista odottanut!" vaimo huusi poissa tolaltaan.

Lapset suhtautuivat neutraalimmin. Nuorempi oli innoissaan: "Minä haluan akvaarion." "Miksei voida rakentaa lintuhäkkiä vierashuoneeseen?" vaati vanhempi.

Näin Jumalan liikuskelevan takapihalla, mutta se ei tullut enää puhumaan. Huusin kerran sen perään, mutta se hyppäsi aidan toiselle puolelle taakseen katsomatta ja katosi kuusikkoon. Olisin halunnut kysyä, minne ja kenelle toimitan päätöksen ja miten, kirjallisena vai suullisesti. Käykö sähköpostilähetys vai pitääkö käyttää kirjattua kirjettä?

Päättelin kuitenkin, että koska kyseessä oli Jumalan ilmoitus, niin Jumala varmaan kaikkitietävänä ja telepatian hallitsevana multitalenttina onnistuu onkimaan päätöksen aivojeni sopukoista. Kunhan vain saan ratkaisun tehtyä.

Mitä ihminen tekee tietäessään, että hän elää ihmismuotoisena enää neljä päivää? Minun tapauksessani ei kummempia. Viikonlopun vietin perheen kanssa. Siivottiin yhdessä. Kannoin kaikki matot ulos tuulettumaan. Siihen ei lintu tai kala pysty. Vähän harmitti, kun tiedostin, että mieluinen puhdetyö jää minulta kohta pois. No, lapset kasvavat ja jaksavat pian kanniskella mattoja.

Maanantaiaamuna menin normaalisti töihin. Ilmoitin esimiehelleni, että torstaista alkaen tehtäväkuvaani pitäisi muokata, koska olen siitä lähtien lintu tai kala, en ole vielä päättänyt kumpi. Esimies ohjasi minut työterveyden vastaanotolla. Menin hänen mielikseen. "Onko teillä ollut viime aikoina työstressiä?" minulta kysyttiin. Sain loppuviikon vapaata.

Lopulta koitti keskiviikko, kello läheni neljää iltapäivällä. Vaimo oli kutsunut lähisukulaiset molemmilta puolilta seuraamaan muodonmuutosta.

Olin tehnyt päätökseni lajivalintoineen. Ennen lopullista ratkaisua olin konsultoinut paria biologiystävääni lintuja ja kalana elämisen eduista ja haitoista. SWOT-analyysin perusteella tekemäni päätös oli epäilemättä ainoa oikea.

Nyttemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, että barraguda oli aivan liian suuruudenhullu toive. Pelkästään jo käytännöllisistä syistä. Punatetrana sentään näkee vaimon ja lapset päivittäin, vaikkakin lasin läpi.

Hyttysenpisto

"Minulla ei ole mitään tekemistä", musta aukko parahti. Sen tapahtumahorisonttiin ei ollut ilmaantunut mitään mielenkiintoista miljardiin vuoteen. Tylsistyminen oli saavuttanut galaktiset mittasuhteet. Nälkäkin vaivasi.

Mustaa aukkoa kutsuttiin kaveripiirissä nimellä Mustis. Kaveripiiri oli tosin suppea; se käsitti vain joitakin lapsuudenystäviä, muutaman kvasaarin, joihin yhteydenpito oli jäänyt tosi vähälle viimeksi kuluneina vuosimiljoonina. Syynä saattoi osaltaan olla se, että Mustis oli aikoja sitten eräissä bileissä vahingossa syönyt yhden kvasaarituttavansa.

Mustis oli elänyt todella pitkään kosmisessa peräkammarissa, erään keskikokoisen tähtijärjestelmän keskuksessa, mutta nyt se päätti lähteä liikkeelle - siitäkin huolimatta, että sen sosiaaliset suhteet ja fyysinen kunto olivat retuperällä. Tai ehkäpä juuri siitä syystä. Se oli elänyt yksinäistä elämäänsä roskaruokaa syöden aivan liian kauan.

"Jos en nyt lähde, olen menetetty tapaus", se pohti tehdessään lähtövalmisteluja.

Lähteminen pelotti Mustista myös siksi, että se oli nuoruudessaan tehnyt joitakin holtittomia ja valtavaa kaaosta aikaan saaneita reissuja omassa ja parissa naapurigalaksissa. Niistä oli kehkeytynyt poliisijuttujakin, eikä Mustis ollut varma, olivatko kaikki rikokset vanhentuneet miljardissa vuodessa.

Riski oli kuitenkin otettava. Nyt tai ei koskaan.

Lähtö oli raju: se sai aikaan massiiviset painovoima-aaltojen värähtelyt, jotka havaittiin ympäri universumia. Pian monessa paikassa tiedettiin, että Mustis on liikkeellä.

Ennen kuin Mustiksesta tuli otaku, se oli retkillään oppinut, että maailmankaikkeuden miljardeista sivilisaatioista vain pieni osa oli kehittynyt sille tasolle, että kommunikointi niiden kanssa oli mahdollista. Suurimmalle osalle sivistyneistä kulttuureista oli tyypillistä, että erilaisia eliölajeja saattoi olla runsaasti, mutta mikään niistä ei ollut kehittynyt toisiin verrattuna merkittävässä määrin älyllisemmäksi. Tällainen oli esimerkiksi Mustiksen kotigalaksin laitamilla Terra-planeetalla elävä eliöyhdyskuntien verkosto.

Mustis päätti lähteä moikkaamaan Andromedan tähtisumussa eleleviä superälykkäitä näkymättömiä onkilieroja. Niiden kanssa oli käyty aikoinaan monia antoisia ontologisia keskusteluja perimmäisistä kysymyksistä. Sellaista ajatustenvaihtoa Mustis nyt kaipasi. Lisäksi lierojen kotiplaneetan metaanijärvistä sai kärpäsen toukilla lihavia lahnoja, jotka olivat savustettuna suussa sulavia.

Matkaa oli kuitenkin useita miljoonia valovuosia, joten ruokailua ei voisi odottaa Andromedaan saakka. Onneksi Terra-planeetta oli matkan varrella. Siellä oli tunnetusti maailman parhaat grillikioskit.

Mustis herätti grillijonossa kummastusta. Se ei yrittänytkään keskustella muiden jonossa olevien eliöiden kanssa, koska tiesi mielipiteiden vaihdon mahdottomaksi. Joku haastoi riitaa, mutta Mustis säilytti mielenmalttinsa ja tappelu jäi syntymättä. Parempi niin, sillä huonosti siinä olisi vastapuolelle käynyt.

Mustis tilasi tuplahampurilaisen grillin omalla pihvillä sekä kananmunalla. Voi että se maistui hyvältä, Mustis suorastaan hotkaisi annoksen ja joi vielä puoli litraa kevytmaitoa päälle. Nyt se jaksaisi kevyesti Andromedaan saakka ja jättäisi ahdistavan yksinolon lopullisesti taakseen.

Mutta juuri silloin kohtalo puuttui peliin. Kohtalo esiintyi pikkuruisen hyttysen muodossa, joka istahti suutaan talouspaperiin pyyhkivän Mustiksen korvanipukan päälle ja painoi piikkinsä saman tien nipukan sisään.

Hyttynen ei tiennyt, että kyseinen nipukka oli koko käsittämättömän, itse asiassa äärettömän suuren mustan aukon hermokeskus. Mutta piston jälkeen se kyllä tiesi. Se oivalsi sekunnin murto-osassa, että musta aukko on toinen todellisuus, toinen maailmankaikkeus, joka on ääretön ja jossa edelleen on ääretön määrä uusia mustia aukkoja eli ovia taas uusiin maailmankaikkeuksiin ja niin edelleen. Valtavat määrät muutakin tietoa olevaisesta ja olemattomasta suorastaan tulvi sen päähän.

Älyimpulssin saanut hyttynen levitti uuden tietämyksensä parviäly-periaatteella hetkessä kaikille Terra-planeetan hyttysille ja moskiitoille. Ne perustivat totuuskomission, jossa käsiteltiin kaikki ihmisten tekemät vääryydet ja läiskimiset. Ihmisistä ei kuitenkaan haluttu eroon, koska niitä tarvittiin veren imemisen kohteina.

Mustis tajusi, että itikoiden kanssa rupattelu antoi sille riittävästi älyllisiä haasteita, eikä sillä enää ollut mikään kiire Andromedaan.

"Yksi musta aukko on kuin hyttysenpisto maailmankaikkeudessa", tiivisti Mustis yhdessä pienten verenimijöiden kanssa kehittämänsä filosofian perustan.

Harvat asiat ovat yhteisiä

harvat asiat ovat yhteisiä
niistä ei saa kiinni

Yhteiset asiat ovat yksityisiä

yhteiset asiat ovat yksityisiä
syntyvät yhdessä päässä
muut tulevat mukaan

Novellihenkilö

"Pitääkö minun olla sellainen kuin sinä päätät, vai voinko toimia, niin kuin itse haluan?" Kysymys yllätti minut täysin. En osannut odottaa, että fiktiivinen novellihenkilö, jota en ollut rakentanut läheskään valmiiksi, pystyisi itsenäiseen ajatteluun. Sen oli täytynyt pohtia identiteetin ja vapaan tahdon filosofisia perusteita. Millä eväillä?

Minua hävetti se, että en ollut ehtinyt antaa hahmolle edes nimeä. Tuskin olin varma sen iästä, sukupuolesta, ihonväristä tai uskonnosta. Monet näistä ominaisuuksista olin tosin halunnutkin jättää avoimeksi.

"Ja miksi minut on sijoitettu näin karuun ja ahdistavaan ympäristöön?" Tuhoutunut maailma, jossa se oli ainoa elävä olento, edisti mielestäni omia kirjallisia tavoitteitani. Aloin kuitenkin ymmärtää, että miljöövalintani osoitti anteeksiantamatonta itsekkyyttä.

Aavistin, mihin hahmo oli pyrkimässä, mutta pysyin edelleen vaiti. "Mitä, jos vaihtaisimme paikkaa?" Tästä oli kysymys, eikä se ollut kysymys. Se oli katkeroitunut, tunsi vihaa, varmasti myös pelkoa. Se halusi, että sillä on nimi ja tulevaisuus, se halusi elämisen arvoisen elämän, jota minä en ollut pystynyt sille antamaan. Se halusi samalla minut tilille sepittelyistäni.

Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Suostuin oitis sen pyyntöön.

Maailmanloppu

Yhtenä iltana Urheiluruudun jälkeen maailma loppui. Olivatko kosmiset voimat saaneet tarpeekseen siitä, että Suomi oli taas hävinnyt jalkapallon MM-karsintaottelunsa? Niin tai näin, maailmaa ei enää entisessä muodossaan ollut.

Maailmanloppua koskevissa ennustuksissa oli tuhansien vuosien ajan kuvattu megalomaanisia, hyvän ja pahan välillä käytäviä taisteluja, jotka edeltäisivät varsinaista maailmanloppua. Pieleen meni. Mitään sellaista ei nähty. Kaikki vain loppui rauhallisesti mutta lopullisesti ja yhtäkkiä.

Monet olivat maailmanloppuun tyytyväisiä. Lopettamalla maailman maailmanloppu lopetti samalla kaikki maailmaa riivanneet suuret ongelmat, kuten globaalin eriarvoisuuden, nälänhädät ja sodat. Suomi ei enää eronnut muista maista, koska mikään muukaan maa ei päässyt jalkapallon MM-kisoihin. Ei ollut jalkapallon MM-kisoja, ei ollut mitään muutakaan.

Esitettiin arvailuja, että maailmanlopun takana täytyi olla superäly, ehkäpä jumala. Vain äärettömän älykäs taustavaikuttaja pystyisi osoittamaan sellaista nerokasta ongelmanratkaisukykyä, jota maailmanlopun toteuttaminen selvästi edellytti.

Alettiin esittää ennustuksia, että maailmanalku tulee pian, esitettiin tarkkoja päivämääriä, milloin olemattomuus päättyy lopullisesti ja maailmanalku muuttaa kaiken. Termejä, kuten "pian", "päivämäärä", "nopeasti" jne. käytettiin vanhasta muistista. Todellisuudessa tai siis olemattomuudessa ei ollut aikaa. Se olikin suurin muutos entiseen verrattuna ja vaati totuttelua. Positiivista oli se, että totutteluun ei tarvinnut eikä voinut käyttää aikaa.

Maailmanalun odotus tuntui selvästi lyhyemmältä kuin maailmanlopun odotus. Itse asiassa samalla, kun maailma loppui, se heti alkoi uudestaan.

Maailmanlopun kaikkein järisyttävin vaikutus oli se, että ihmisille jäi takaraivoon muisto ongelmattomasta ei-mistään. Niinpä maailmanalun jälkeen ratkottiin kaikki maailmanlaajuiset ongelmat, jotka olivat vain järjestelykysymyksiä.

Räkättimaa

Räkättien pesimäalueelta oli kuulunut jo viikon ajan sellainen rähäkkä, että tiedettiin jotain olevan tekeillä. Sitten syy selvisi. Räkätit toimittivat tiedotusvälineille itsenäisyysjulistuksen, jossa kuulutettiin, että Haukijoen puistossa sijaitseva noin yhden hehtaarin alue on nyt suvereeni valtio, Räkättimaa. Liitteenä oli kartta, johon uuden valtion rajat oli piirretty.

Ihmisten silmin julistus ja kartta näyttivät aluksi harakanvarpailta. Kirjekyyhkyt olivat lennättäneet manifestit kaikkien keskeisten medioiden toimituksiin, ja kuivattuja vaahteranlehtiä oltiin jo heittämässä roskakoriin. Julkilausuman sisältö selvisi viime hetkellä. Yksi toimitusapulainen huomasi sattumalta, että Google-kääntäjän kielivalikoimaan oli jostain putkahtanut räkättikieli.

Mikä räkätit oli ajanut näin radikaaliin ja lopulliseen ratkaisuun? Nehän olivat eläneet satoja, elleivät tuhansia vuosia ihmisvaltiossa ilman mitään ongelmia, ainakaan sellaisia, mistä ihmisten hälytyskellot olisivat soineet. Eikö itsenäisyysjulistus sitä paitsi ollut perustuslain vastainen?

Itsenäisyysjulistuksen jälkeen meni muutama päivä, joina ei tapahtunut käytännössä mitään. Asiaa kyllä käsiteltiin hätäistunnossa ihmisten hallituksessa ja todettiin, että olisi mahdollisuus jyrkkiin toimenpiteisiin. Niitä ei kuitenkaan haluttu käyttää.

Räkätit vaikenivat. Yritettiin saada aikaan neuvotteluja niiden kanssa, mutta nähtävästi räkätit olivat haluttomia keskustelemaan asiasta. Ainakaan ne eivät mitenkään vastanneet neuvottelupyyntöihin.

Kunnes kahdeksan päivän kuluttua räkätit toimittivat 123-sivuisen selvityksen itsenäisyysjulistuksensa juridisista ja moraalisista perusteista. Jakelu ja toimitustapa olivat samat kuin varsinaisen itsenäisyysjulistuksen. Erona oli se, että selvitys oli luettavissa suoraan ihmisten kielellä. Se helpotti ja nopeutti asioita, mikä lienee ollut räkättien tavoite. Ne olivat nähneet paljon vaivaa toteuttaessaan vaativan käännösurakan.

Selvityksen perusteet käytiin tarkasti läpi. Todettiin, että suurelta osalta ne ovat hyvin pohdittuja ja faktoihin perustuvia. Kuten se, että räkättien mielestä oma valtio mahdollistaa nykyistä paremman rajavalvonnan erityisesti pesimäaikana.

Räkättien mukaan tämänhetkisessä valtiollisessa tilanteessa keskenkasvuiset ja biodiversiteetin ideasta mitään tietämättömät ihmiset pääsevät aivan liian helposti tunkeutumaan räkättien alueelle kivittämään pesiä. Tätä ihmiset eivät kiistäneet. Tosin esitettiin myös näkemyksiä, että kasvatuksen keinoin, ilman räkättien itsenäisyyttäkin, voitaisiin esille nostettuun ongelmaan saada helpotusta.

Selvityksessä esitettiin yksityiskohtaiset tilastot rajaloukkauksista vuodesta 1956 alkaen, mukana myös heitettyjen kivien keskipainot pesimäkuukausittain eriteltynä. Tällaiset tosiasioihin pohjautuvat perustelut, joita selvityksessä käytettiin runsaasti, toivat vakuuttavuutta räkättien argumentaatioon. Monille ihmisille oli yllätys, että perustelutaidot ja retoriikka eivät olleetkaan vain ihmisten hallussa olevia kykyjä.

Julistuksessa oli myös sellaisia perusteluja, joita ihmisten oli vaikea niellä. Erityisesti yksi. Räkätit näet ilmoittivat alueensa olevan niin rikas ja hyvinvoiva, että se tulee toimeen paremmin itsenäisenä kuin osana ihmisten valtiota. Tämä herätti laajasti vastareaktioita.

Monien ihmisten mielestä räkätit osoittivat ennen kuulumatonta kiittämättömyyttä ihmisten hyväntahtoisuutta kohtaan. Antoivathan ihmiset räkättien asua vapaasti puistossa, joka tarkkaan ottaen oli tarkoitettu ihmisten virkistäytymiseen. Jotkut ääriajatteluun taipuvat pitivät itsenäisyysjulistusta sodanjulistuksena. Vaadittiin jopa armeijan väliintuloa.

Sanomalehdissä oli kipakoita mielipidekirjoituksia, joissa kritisoitiin voimakkain sanankääntein räkättien uskomatonta röyhkeyttä esittää itsensä ihmistä ylempiarvoisina ja parempina olentoina. Vähemmän oli kirjoituksia, joissa otettiin kantaa räkättien puolesta toteamalla, että räkäteillä on oikeus mielipiteisiinsä ja omaan elämäänsä ihmisistä riippumatta.

Valtiollisella tasolla yritettiin harrastaa liennytyspolitiikkaa. Ihmisvaltion pääministeri kutsui räkättien juuri nimetyn virkasisarensa kesäasunnolleen viettämään yksityistä teehetkeä ja rupattelemaan kriisin ratkaisumahdollisuuksista. Puhuminen ei auttanut. Näytti päinvastoin siltä, että pahimmat skenaariot alkaisivat toteutua.

Tilanne eskaloitui kriittisimmässä vaiheessa jo siihen, että syntyi pienimuotoisia rajakahakoita. Puhuttiin Haukijoen laukauksista. Ihmisten puolella väitettiin, että joen kohdalla rajalinja oli vain veteen piirretty viiva, jonka tarkemmasta linjauksesta tulisi käydä erilliset neuvottelut.

Räkättejä syytettiin biologisten aseiden käytöstä. Kansainväliset sopimukset määrittelivät tarkasti, millaisilla keinoilla sotilaita ja siviilejä sai tappaa sotatilanteessa tai siihen rinnastettavissa olosuhteissa mielin määrin. Kemialliset ja biologiset aseet eivät kuuluneet näihin menetelmiin.

Ihmisten väitteissä ei tietenkään ollut mitään perää, mutta tällainen menettely kuului osana psykologiseen sotanäytelmään, jossa tavoitteena oli erilaisilla provosoinneilla ja provokaatioilla horjuttaa vastapuolen moraalia ("Ovatko meidän johtajamme sittenkin noin alhaisia olioita?"). Haluttiin antaa kuva, että ne ovat pahoja ja me hyviä.

Rauhanomainen ratkaisu saatiin aikaan vasta vuoden kuluttua. Paljon vahingontekoja ja tihutöitä ehdittiin tehdä puolin ja toisin, aivan turhaan. Pax Räkätti alkoi, kun molemmilla puolilla samaan aikaan järjestetyissä presidentinvaaleissa valituksi tulivat pasifistiset ehdokkaat, jotka vaalikampanjassaan korostivat sopuisan rinnakkaiselon merkitystä naapurivaltioiden kesken.

Rajat avattiin räkättien ja ihmisten tulla ja mennä. Ihmiset pääsivät tutustumaan räkätteihin paremmin ja huomasivat, että ne ovat oikeastaan ihan kivoja tyyppejä.

Lentäjä

Taiteilin parin metrin korkuisella aidalla ja tipuin. En rysähtänyt maahan, vaan laskeuduin ruohon ja mullan sekaan pehmeästi, kädet levällään, ikään kuin leijaillen. Viisivuotiaalle selvisi kuin taikaiskusta, että siivet eivät ole lintujen yksinoikeus.

Silti lentotaitoni kehittäminen nykyiselle, pilviä hipovalle tasolle ei ole ollut helppoa. Päinvastoin.

Ennen kaikkea lentäminen vaatii oikeaa asennetta, uskoa, joka sisältää epäilyn. Vasta pitkällisten mielenhallintaharjoitusten kautta opin pääsemään täyden luottamuksen ja totaalisen epäluottamuksen väliseen transkendenttiseen välitilaan, joka on lentotaidon realisoitumisen ehdoton edellytys. Tämä mentaalinen asenne pitää vielä säilyttää riittävän pitkään, jotta liihottelu onnistuu. Eikä asiaa todellakaan helpota se, että tämä tila on useimmiten yhtä epävakaa kuin radioaktiiviseksi muuttuneen alkuaineen ydin.

Kokemuksieni mukaan vaadittava aika on melko tarkalleen puoli minuuttia. Siinä ajassa ehtii tekemään tarvittavat lentovalmistelut ja pääsemään irti maasta. Ilmassa kaikki onkin sitten helpompaa.

Lentotilanteessa on oltava ehdottoman varma siitä, että ei tipu - ja samanaikaisesti täysin vakuuttunut siitä, että tippuminen on realistinen vaihtoehto. Tästä kaksinapaisesta päänsisäisestä asetelmasta on pystyttävä luomaan  yhtenäinen ja ristiriidaton mielenmaisema. Muuten lentämisen voi unohtaa.

Joskus, kun on jo päässyt ilmojen teille, ajatus saattaa lähteä harhailemaan uskon tai epäuskon harhapoluille liian pitkälle. Onneksi näin käy harvoin. Silloin kannattaa aloittaa välittömästi laskeutumisvalmistelut, mikäli haluaa välttää vakavan loukkaantumisen tai pahimmassa tapauksessa kuoleman.

Kuka tahansa voi kokeilla, onko hänellä riittävästi ominaisuuksia maasta irtautumiseen. Yksinkertainen testi lentämisen fyysisten ja etenkin henkisten edellytysten selvittämiseksi sisältää seuraavat vaiheet:

1. Valitse rauhallinen paikka, jossa tilaa ylöspäin on riittävästi (vähintään aarin alueella yläpuolella ei saa olla ihmisen tekemiä rakennelmia eikä luonnon esteitä, esimerkiksi puun oksia).
2. Sulje silmät.
3. Levitä kädet ja liikuta niitä suorina ylös ja alas.
4. Arvioi mielessäsi mahdollisuuttasi nousta ilmaan asteikolla 0-10.

Jos tulos on vähintään 7, olet potentiaalinen ilmailuharrastaja. Tulos 10 osoittaa, että olet jo lentänyt, vaikka et välttämättä ole tiedostanut sitä.

Ilmailuretkien eniten suunnittelua vaativa osuus on nousu maan pinnasta muutaman sadan metrin korkeuteen. Jos haluaa pitää harrastuksensa omana tietonaan, kuten minä, tähän lennon vaiheeseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Nousun aikana paljastumisen vaara on suurin. Syksyn pimeät illat ovat otollista aikaa lentäjälle, joka haluaa säilyttää salaisuuden.

Vaatetuksen on oltava ehdottomasti kauttaaltaan tummaa. Tärkeää on peittää myös kasvot, mihin tarkoitukseen sopii hyvin musta kommandopipo. Jos tavoitteena on muutaman kilometrin lentokorkeus, jopa 50 pakkasasteeseen laskeva lämpötila tuo erityisvaatimuksia lämmöneristykselle. Suosittelen monikerrospukeutumista ja naparetkille suunniteltuja vaatemateriaaleja.

Loppukesän öinä suuren riskin muodostavat ilmassa nukkuvat tervapääskyt, joihin törmääminen olisi kohtalokasta. Muutama läheltä piti -tilanne urallani on ollut.

Ilmavirtaukset ovat jo sadan metrin korkeudesta ylöspäin hyvin arvaamattomia. Muistuu mieleen eräs muutaman vuoden takainen syysöinen taksimatka, jota edelsi kolmensadan kilometrin hengissäselviytymistaistelu tuulten riepoteltavana. Sen jälkeen en vähään aikaan pystynyt ajattelemaan, että kädet voivat olla siivet. Kotona kerroin vaimolle hätävalheen. Ehkä hän silloin ensimmäisen kerran aavisti jotain.

Korkealta näkee kauas, joten kaukokaipuu iskee lentoreissuilla helposti. Pää on pidettävä kylmänä, jotta eskapistiset ajatukset eivät saa liiaksi valtaa. Tunnustan, että kerran käännyin merihanhien aurasta takaisinpäin vasta Vilnan kohdalla. En olisi halunnut, mutta järki voitti.

Miksei kukaan ole kaikkina näinä vuosina huomannut kykyäni? Vaimoni on todennäköisesti poikkeus, vaikka hän ei puhukaan asiasta. Odotuksenmukaista olisi, että monet muutkin olisivat havainneet taitoni. Lennän sentään aika säännöllisesti, keskimäärin useita kertoja kuukaudessa.

Entä jos joku ulkopuolinen olisi nähnyt minut räpyttelemässä? Olenko salaa jopa toivonut sitä? Jos näin olisi, olisinko nyt maailmanlaajuinen julkkis, entisaikojen parrakkaan naisen tai voimamiehen veroinen?

Tai ehkä onkin niin, että kaikki ihmiset osaavat lentää, mutta myös salata taitonsa. Lentämisessä saattaa kiteytyä kaikki se, mikä on ihmiselle yksityisintä ja yleisintä. Jalkoja ei ole välttämättä tarkoitettu maassa pidettäviksi.

Toisaalta mieltäni hivelee ajatus, että vain minä olen erityislaatuinen.

Sitä maailmaa ei ole

sitä maailmaa
jonka voimme muuttaa
ei ole

Lintu vai kala?

Katsoessani aamutoimien yhteydessä itseäni peilistä huomaan aukon. Se sijaitsee keskellä otsaani, se on ympyrän muotoinen, läpimitaltaan ehkä noin viisi senttimetriä. Se näyttää kokonaan mustalta. Elämä on kuitenkin opettanut minulle, että musta ei ole koskaan täysin musta.

Aukko on houkutteleva. Se kutsuu minua tutustumaan kaikkeen siihen, mitä se mahdollisesti sisältää. Siispä muitta mutkitta hyppään aukkoon. Niin kuin aina tällaisessa tilanteessa, silmäni eivät aluksi tahdo tottua aukossa vallitsevaan valaistukseen.

Vähitellen näkökenttääni hahmottuu muotoja, värejä, utuisia puita, häilyviä rakennuksia, jollakin tavalla vääristyneeltä näyttäviä ihmisiä, huojuvia korsia... Lisäksi kuulen ääniä, haistan hajuja ja tuoksuja, tunnen kosketuksia ja tönäisyjä. Aistin myös värähtelyjä, joiden perusteella tiedän lähelläni olevan tietynmuotoisia esineitä tai olioita. Onko minulle kehittynyt jokin uusi aisti?

Olenko minä se, mikä pohjimmiltani olen? En osaa päätellä, onko ympärilläni ilmaa, vettä vai jotain muuta. Liu'un eteenpäin - tai taaksepäin tai en mihinkään suuntaan. Minulla ei ole samanlaista suuntavaistoa kuin aukon suun toisella puolella.

Katson käsiäni: evät, muistona siivistä.

Vähitellen kaikki sulautuu todellisuudeksi, jossa ei ole yksityiskohtia, vain kokonaisuus, halu selviytyä elävänä. Tuntuu luontevalta liikkua hitaasti.

Sitten taas aukko, joka on suurempi, vaaleampi, aivan kuin valo olisi sen takana. En ole pitkään aikaan liikkunut näin nopeasti. Aukkoa kohti, aukosta sisään ja ulos. Valkoinen, joka ei ole väri. Vaikea hengittää, olla elossa. Lintu.

Kala.