Katolla

"Laittakaa reippaasti päälle, että keritään hoitoon ja kouluun." Lapset eivät vastanneet, näyttivät vakavilta. "Onko reput mukana?"

Ajettiin vanhaa reittiä päiväkodille. Outoa, että minä en ollut kuskina. Kaiuttimista jumputti Lapinlahden lintujen Tapasin naisen, lasten suosikkikappale. "Kovemmalle, tänne ei kuulu sanat!" Olisin halunnut tarttua rattiin, mutta takapenkiltä ei ylettynyt.

Rakennukseen pääsy oli estetty, ovi laudoitettu. Katolla retkotti puolikas mänty. Piha oli tyhjä, kuolleita heinänkorsia törrötti vieri vieressä. Keinut olivat hävinneet. Ja minne oli seilannut merirosvolaiva? "Eilenkin yritit jäädä kajuuttaan, kun piti lähteä kotiin."

Kahlattiin seinän viertä toiselle puolelle. Olisi tarvittu kumisaappaita. Koulu häämötti koivujen takana, piha täynnä kimeää huutoa ja juoksevia hahmoja. Pim-pom pim-pom pim-pom. "Sinun on nyt mentävä, et ehdi enää meidän mukaan." Lapset loivat keskenään katseita. Ilmeistä näin, että ne eivät olisi halunneet erota toisistaan taas koko päiväksi.

Kiersin nurkan taakse. Lähdin kiipeämään ruostuneita tikapuita. Riuhtoessani itseäni ylös joku tarttui lahkeeseeni, mutta pääsin katolle. Tunnustelin jaloilla harmaata ja hapertunutta huopakuorta, joka erottui osittain vetisen loskan seasta. En saanut hahmotettua, minkä tilan kohdalla olin. Jos katto pettäisi, tippuisinko johtajan huoneeseen vai kuraeteiseen?

Katolta näin lapset, jotka nyt olivat lapsen kokoisia. Ne huusivat jotakin ja viittilöivät. Sitten toisen pää näkyi katon reunan yläpuolella. "Tuletko tähän tikkaiden päähän, niin autan sinut alas." En halunnut lähteä. Ajattelin elää loppuelämäni tasakatolla, joka imee itseensä lumen ja veden eikä anna niiden tippua pois.