Usko, tieto ja epäily

suhtaudun skeptisesti siihen
että usko ja epäily
olisivat eri asioita
näin minulle ei ole opetettu

tieto taas aina uskon asia
tai epäilyn
riippuu kasvatuksesta

Katolla

"Laittakaa reippaasti päälle, että keritään hoitoon ja kouluun." Lapset eivät vastanneet, näyttivät vakavilta. "Onko reput mukana?"

Ajettiin vanhaa reittiä päiväkodille. Outoa, että minä en ollut kuskina. Kaiuttimista jumputti Lapinlahden lintujen Tapasin naisen, lasten suosikkikappale. "Kovemmalle, tänne ei kuulu sanat!" Olisin halunnut tarttua rattiin, mutta takapenkiltä ei ylettynyt.

Rakennukseen pääsy oli estetty, ovi laudoitettu. Katolla retkotti puolikas mänty. Piha oli tyhjä, kuolleita heinänkorsia törrötti vieri vieressä. Keinut olivat hävinneet. Ja minne oli seilannut merirosvolaiva? "Eilenkin yritit jäädä kajuuttaan, kun piti lähteä kotiin."

Kahlattiin seinän viertä toiselle puolelle. Olisi tarvittu kumisaappaita. Koulu häämötti koivujen takana, piha täynnä kimeää huutoa ja juoksevia hahmoja. Pim-pom pim-pom pim-pom. "Sinun on nyt mentävä, et ehdi enää meidän mukaan." Lapset loivat keskenään katseita. Ilmeistä näin, että ne eivät olisi halunneet erota toisistaan taas koko päiväksi.

Kiersin nurkan taakse. Lähdin kiipeämään ruostuneita tikapuita. Riuhtoessani itseäni ylös joku tarttui lahkeeseeni, mutta pääsin katolle. Tunnustelin jaloilla harmaata ja hapertunutta huopakuorta, joka erottui osittain vetisen loskan seasta. En saanut hahmotettua, minkä tilan kohdalla olin. Jos katto pettäisi, tippuisinko johtajan huoneeseen vai kuraeteiseen?

Katolta näin lapset, jotka nyt olivat lapsen kokoisia. Ne huusivat jotakin ja viittilöivät. Sitten toisen pää näkyi katon reunan yläpuolella. "Tuletko tähän tikkaiden päähän, niin autan sinut alas." En halunnut lähteä. Ajattelin elää loppuelämäni tasakatolla, joka imee itseensä lumen ja veden eikä anna niiden tippua pois.

Kertojan vastuu

Vaativat kuulijat ahdistavat kertojaa: "Kerro nyt! Mitä sitten tapahtuu?" Uskaltaisinko sanoa, että en tiedä?

Hiiriäiti ja kolme poikasta - Hipsu, Hapsu ja Hopsu - ovat tähän saakka selvinneet elävinä vaarallisista tilanteista, joissa niiden henki on ollut monta kertaa vain viiksikarvan varassa. Nyt verenhimoinen Katti Kurnauskis on ajanut hiiriperheen varastohuoneen nurkkaan, josta ei ole mitään ulospääsyä. Se lipoo kieltään ja tuijottaa murhaavasti kauhusta jäykkiä pikku jyrsijöitä.

Iltasatua korvillaan ahmivat lapsukaiset ovat painautuneet kainaloihini. Miten selitän heille näin julman loppuratkaisun. Lapset ovat eläytyneet monivaiheisen tarinan jännittäviin tapahtumiin ja luottaneet siihen, että kaikki päättyy hyvin. Hiiret varmasti löytävät turvallisen pesäkolon, jossa ne elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Ei olisi pitänyt johdatella juonta tällaiseen pattitilanteeseen. Olisi pitänyt vähän ennakoida. Mutta itsesyytökset eivät auta löytämään ratkaisua akuuttiin kriisiin. Muutaman sekunnin kuluttua nälkäinen kolli on syönyt hiirulaiset ja niistä on jäljellä vain jokunen karvatupsu hämärän makasiinin kuluneella lautalattialla.

Joudun taistelemaan aikaa vastaan. Kehittelen mielessäni erilaisia vaihtoehtoja säilyttää hiiririepujen henki ja pohdin eri mahdollisuuksien uskottavuutta. Voisin tietysti käyttää perinteistä jatkuu huomenillalla -ratkaisumallia. Näin saisin merkittävästi lisää aikaa kehitellä järkeenkäyvän henkiinjäämisstrategian päähenkilöilleni.

Kun katson lapsiin, jotka toljottavat minua hievahtamatta nukkekodin teelautasen kokoisilla silmillään, tajuan, että minulla ei ole aikaa. Ratkaisun on löydyttävä nyt, ja ikävä kyllä hiiriressukoiden raatelu näyttää väistämättömältä.

Kysyisinkö lapsikuulijoilta, miten tilanne pitäisi hoitaa? Kuolleena syntynyt ajatus. Hätäpäissäni olen sortumassa anteeksi antamattomaan vastuunpakoiluun. Sitä paitsi lapset ovat täysin syyttömiä hiirireppanoiden kohtaloon. Minä olen yksiselitteisesti syyllinen ja vastuuttomalla toiminnallani vetänyt heidätkin mukaan traagisiin tapahtumiin. Kenties olen jo aiheuttanut heille elinikäiset traumat. Vai onko kaikki vielä korjattavissa? Missään tapauksessa minulla ei ole oikeutta edellyttää, että lapset korjaisivat sotkun, jonka olen aivan itse kyhännyt kokoon?

Pakkotilanne kuristaa kurkkuani. Kadun, että innostuin tarinaa kertoessani liikaa. Ehdin jo miettiä, että seuraavaa juttua en päästä lipsumaan käsistäni, kunnes tajuan, että paniikin takia en kykene järkevään pohdintaan.

Tarinan suitsiminen steriiliksi pikkusievien kohtausten ketjuksi ei innostaisi kuulijoita, ei antaisi oikeaa mahdollisuutta eläytymiseen. Tarinaan ja elämään kuuluu arvaamattomuus. Kertojankin on heittäydyttävä virtaan, jonka seuraavan mutkan taakse ei näe. On tunnettava imu, jota ilman tarinaa ei ole.

Ajatukseni kiertävät tuskastuttavasti kehää. Palaan taas kertojan perusdilemmaan: miten säilyttää pienten kuulijoiden usko elämään ja tulevaisuuteen ja samalla pitää yllä tarinan katu-uskottavuutta?

Ilkeä kissaeläin paljastaa raateluhampaansa ja on jo iskemässä hiiriin, jotka ovat halvaantuneet paikoilleen. Kyse on elämästä ja kuolemasta, ajallisesti katsoen sekunnin murto-osista.

Olen pitänyt happy endiin päättyviä kissa ja hiiri -tarinoita vahvimpana osaamisalueenani, mutta nyt ollaan boxin ulkopuolella. Haluaako kertomus opettaa minulle jotakin? Olenko onnellisia loppuja suosiessani sepittänyt kertomuksia, joissa elämän perusprinsiipit eivät päde? Se, että kissa syö hiiriä, on normaalia elämää - ja kuolemaa. Miksi olen taipuvainen keinotekoisesti muuttamaan tätä luonnonjärjestystä. Miksi perusteetta demonisoin kissan ja pelastan hiiret, useimmiten viime hetkellä?

Entä moraalinen näkökulma? Kissan perusratkaisu nälkäongelmaan on toisen eläimen väkivaltainen tappaminen ja syöminen. Sitä voi pitää luonnon kiertokulkuun kuuluvana välttämättömyytenä, mutta onko se tässä tapauksessa ainut mahdollisuus? Voisiko kissa ryhtyä vaikkapa kasvissyöjäksi, jos se katsoo, että tappaminen ei ole oikein? Voiko kissa katkaista sukupolvesta toiseen jatkuvan väkivallan kierteen?

Katti Kurnauskis alkaa hermostua siihen, että tilanne jumittaa paikallaan. Se ei jaksa kuunnella moraalijaarittelua ja muuta sössötystä. Sillä on nälkä. Se haluaa aloittaa suurimmasta saaliseläimestä, hiiriäiti on jo puoliksi katin suussa. Hipsu, Hapsu ja Hopsu ovat kohta orpoja ja heti sen jälkeen perivihollisensa mahassa.

Juuri ennen kuin kolli on murskaamaisillaan hiirimamman yhdellä puraisulla, kuuluu veret seisauttava huuto: "Tappamisen on loputtava!" Kurnauskis keskeyttää leukojensa liikkeen ja vetäytyy varovasti taaksepäin. Sen selkä on köyryssä ja häntä väpättää.

Katti Kurnauskiksen isoäiti istuu varaston kattohirren päällä ja jatkaa: "Olen keskustellut kertojan kanssa, ja nyt me teemme niin, että verenvuodatusta ei tässä tarinassa tapahdu. Meidän kissojen täytyy keskenämme miettiä uudelta pohjalta ruokavaliotamme ja suhdettamme muihin eläimiin. Ainakin niissä tapauksissa, joissa toimimme lasten iltasadun henkilöinä ja miksei laajemminkin."

Minulle kertojana kissamummun väliintulo on täysi yllätys. En ole käynyt sen kanssa mitään neuvotteluja kertomusteni juoniratkaisuista. Itse asiassa en ole tiennyt, että fiktiivisten tekstien rakenteet kiinnostavat kissoja. Kissamatriarkka ei ole minun luomani hahmo, joten se on jokin ulkopuolinen toimija. Jumala? Omatunto? Kategorinen imperatiivi?

Niin tai näin, minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta vanhaa narttua. Tunnen helpotusta siitä, että joku muu ottaa vastuun ja kaikki päättyy onnellisesti.

Deus ex machina

Jumala koputti ikkunaan ja keskeytti lehdenlukuni: "Taivaallinen faunalaskenta on saatu valmiiksi, ja tulokset ovat hälyttäviä: monissa lajeissa on huolestuttavaa vajausta, kun taas muutama laji, erityisesti ihminen, on yksilömäärältään kasvanut kohtuuttomasti." Jumala kuulosti Tilastokeskuksen ylitutkijalta ja näytti jyrsijältä, tarkemmin sanoen oravalta.

Ehdin ihmetellä, miksi Jumalaa tarvittiin kertomaan tosiasiat, jotka olivat jo pitkään olleet ihmisten tiedossa. Syy selvisi, kun Jumala jatkoi: "Taivaallinen valvontakomissio on päättänyt, että koska tilanne on kestämätön, eri lajien määriä on pakko tasoittaa. Osana tähän tasapainottamisprojektiin kuuluu se, että tietty joukko ihmisiä joutuu muuttumaan linnuksi tai kalaksi. Te kuulutte tähän satunnaisesti valittuun ryhmään. Lintu- tai kalalajin saatte valita itse, samoin elinympäristönä toimivan vesistön kalan tullessa kysymykseen. Taivaan yliluonnollisen keskussairaalan parhaat voimat ovat käytössänne muutosprosessissa."

Moni voisi luulla, että tuollainen tieto olisi järkytys ihmiselle, mutta kuulin sanovani Jumalalle: "Mikäpä siinä, ei tämä ihmisenä oleminen niin herkkua ole." Tiedustelin asiallisesti myös harkinta-ajan pituutta, koska linnun ja kalan väliltä valitseminen vaikutti näin ensi alkuun hieman kinkkiseltä. Lajivalintakin pitäisi tehdä.

Pragmaattisuuteni häiritsi minua. Miksi suhtauduin asiaan näin käytännöllisesti? Ehkä kaikki johtaisi vielä post-traumaattiseen stressihäiriöön.

Selvisi, että miettimisaikaa oli seuraavan viikon keskiviikkoon kello 16:een saakka. Nyt oli lauantai, iltapäivä. Aikaa ihmisenä pörräämiseen oli siis neljä vuorokautta. Uskoin, että pystyisin tuossa ajassa rakentamaan järkevän ratkaisun annetuilla reunaehdoilla.

Ensimmäinen selvitettävä asia oli se, olivatko vaimoni ja kaksi lastani valittujen joukossa. Eivät olleet. Jos olisivat olleet, niin linnuiksi muuntautuminen olisi helpottanut elämää monin tavoin, muun muassa yhteisten etelänmatkojen järjestelyjen osalta. Nyt muidenkin aikataulu olisi lukittu valitsemani lintulajin syysmuuttoaikaan. Edellyttäen, että lintulaji edustaa muuttolintuja. Ja tietysti edellyttäen, että en päädy kala-vaihtoehtoon. Ja vielä sekin huomioon ottaen, että minut ylipäätään hyväksyttäisiin perheenjäseneksi toisen eläinlajin edustajana.

Vaimo järkyttyi tiedosta pahanpäiväisesti, mikä oli mielestäni luonnollista. Olihan kyseessä lievästi sanottuna epätavallinen ja keskinäiseen suhteeseemme väkisinkin radikaalilla tavalla vaikuttava muutos. "Ainahan minä olen miettinyt, oletko sinä lintu vai kala, mutta en minä tällaista odottanut!" vaimo huusi poissa tolaltaan.

Lapset suhtautuivat neutraalimmin. Nuorempi oli innoissaan: "Minä haluan akvaarion." "Miksei voida rakentaa lintuhäkkiä vierashuoneeseen?" vaati vanhempi.

Näin Jumalan liikuskelevan takapihalla, mutta se ei tullut enää puhumaan. Huusin kerran sen perään, mutta se hyppäsi aidan toiselle puolelle taakseen katsomatta ja katosi kuusikkoon. Olisin halunnut kysyä, minne ja kenelle toimitan päätöksen ja miten, kirjallisena vai suullisesti. Käykö sähköpostilähetys vai pitääkö käyttää kirjattua kirjettä?

Päättelin kuitenkin, että koska kyseessä oli Jumalan ilmoitus, niin Jumala varmaan kaikkitietävänä ja telepatian hallitsevana multitalenttina onnistuu onkimaan päätöksen aivojeni sopukoista. Kunhan vain saan ratkaisun tehtyä.

Mitä ihminen tekee tietäessään, että hän elää ihmismuotoisena enää neljä päivää? Minun tapauksessani ei kummempia. Viikonlopun vietin perheen kanssa. Siivottiin yhdessä. Kannoin kaikki matot ulos tuulettumaan. Siihen ei lintu tai kala pysty. Vähän harmitti, kun tiedostin, että mieluinen puhdetyö jää minulta kohta pois. No, lapset kasvavat ja jaksavat pian kanniskella mattoja.

Maanantaiaamuna menin normaalisti töihin. Ilmoitin esimiehelleni, että torstaista alkaen tehtäväkuvaani pitäisi muokata, koska olen siitä lähtien lintu tai kala, en ole vielä päättänyt kumpi. Esimies ohjasi minut työterveyden vastaanotolla. Menin hänen mielikseen. "Onko teillä ollut viime aikoina työstressiä?" minulta kysyttiin. Sain loppuviikon vapaata.

Lopulta koitti keskiviikko, kello läheni neljää iltapäivällä. Vaimo oli kutsunut lähisukulaiset molemmilta puolilta seuraamaan muodonmuutosta.

Olin tehnyt päätökseni lajivalintoineen. Ennen lopullista ratkaisua olin konsultoinut paria biologiystävääni lintuja ja kalana elämisen eduista ja haitoista. SWOT-analyysin perusteella tekemäni päätös oli epäilemättä ainoa oikea.

Nyttemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, että barraguda oli aivan liian suuruudenhullu toive. Pelkästään jo käytännöllisistä syistä. Punatetrana sentään näkee vaimon ja lapset päivittäin, vaikkakin lasin läpi.

Hyttysenpisto

"Minulla ei ole mitään tekemistä", musta aukko parahti. Sen tapahtumahorisonttiin ei ollut ilmaantunut mitään mielenkiintoista miljardiin vuoteen. Tylsistyminen oli saavuttanut galaktiset mittasuhteet. Nälkäkin vaivasi.

Mustaa aukkoa kutsuttiin kaveripiirissä nimellä Mustis. Kaveripiiri oli tosin suppea; se käsitti vain joitakin lapsuudenystäviä, muutaman kvasaarin, joihin yhteydenpito oli jäänyt tosi vähälle viimeksi kuluneina vuosimiljoonina. Syynä saattoi osaltaan olla se, että Mustis oli aikoja sitten eräissä bileissä vahingossa syönyt yhden kvasaarituttavansa.

Mustis oli elänyt todella pitkään kosmisessa peräkammarissa, erään keskikokoisen tähtijärjestelmän keskuksessa, mutta nyt se päätti lähteä liikkeelle - siitäkin huolimatta, että sen sosiaaliset suhteet ja fyysinen kunto olivat retuperällä. Tai ehkäpä juuri siitä syystä. Se oli elänyt yksinäistä elämäänsä roskaruokaa syöden aivan liian kauan.

"Jos en nyt lähde, olen menetetty tapaus", se pohti tehdessään lähtövalmisteluja.

Lähteminen pelotti Mustista myös siksi, että se oli nuoruudessaan tehnyt joitakin holtittomia ja valtavaa kaaosta aikaan saaneita reissuja omassa ja parissa naapurigalaksissa. Niistä oli kehkeytynyt poliisijuttujakin, eikä Mustis ollut varma, olivatko kaikki rikokset vanhentuneet miljardissa vuodessa.

Riski oli kuitenkin otettava. Nyt tai ei koskaan.

Lähtö oli raju: se sai aikaan massiiviset painovoima-aaltojen värähtelyt, jotka havaittiin ympäri universumia. Pian monessa paikassa tiedettiin, että Mustis on liikkeellä.

Ennen kuin Mustiksesta tuli otaku, se oli retkillään oppinut, että maailmankaikkeuden miljardeista sivilisaatioista vain pieni osa oli kehittynyt sille tasolle, että kommunikointi niiden kanssa oli mahdollista. Suurimmalle osalle sivistyneistä kulttuureista oli tyypillistä, että erilaisia eliölajeja saattoi olla runsaasti, mutta mikään niistä ei ollut kehittynyt toisiin verrattuna merkittävässä määrin älyllisemmäksi. Tällainen oli esimerkiksi Mustiksen kotigalaksin laitamilla Terra-planeetalla elävä eliöyhdyskuntien verkosto.

Mustis päätti lähteä moikkaamaan Andromedan tähtisumussa eleleviä superälykkäitä näkymättömiä onkilieroja. Niiden kanssa oli käyty aikoinaan monia antoisia ontologisia keskusteluja perimmäisistä kysymyksistä. Sellaista ajatustenvaihtoa Mustis nyt kaipasi. Lisäksi lierojen kotiplaneetan metaanijärvistä sai kärpäsen toukilla lihavia lahnoja, jotka olivat savustettuna suussa sulavia.

Matkaa oli kuitenkin useita miljoonia valovuosia, joten ruokailua ei voisi odottaa Andromedaan saakka. Onneksi Terra-planeetta oli matkan varrella. Siellä oli tunnetusti maailman parhaat grillikioskit.

Mustis herätti grillijonossa kummastusta. Se ei yrittänytkään keskustella muiden jonossa olevien eliöiden kanssa, koska tiesi mielipiteiden vaihdon mahdottomaksi. Joku haastoi riitaa, mutta Mustis säilytti mielenmalttinsa ja tappelu jäi syntymättä. Parempi niin, sillä huonosti siinä olisi vastapuolelle käynyt.

Mustis tilasi tuplahampurilaisen grillin omalla pihvillä sekä kananmunalla. Voi että se maistui hyvältä, Mustis suorastaan hotkaisi annoksen ja joi vielä puoli litraa kevytmaitoa päälle. Nyt se jaksaisi kevyesti Andromedaan saakka ja jättäisi ahdistavan yksinolon lopullisesti taakseen.

Mutta juuri silloin kohtalo puuttui peliin. Kohtalo esiintyi pikkuruisen hyttysen muodossa, joka istahti suutaan talouspaperiin pyyhkivän Mustiksen korvanipukan päälle ja painoi piikkinsä saman tien nipukan sisään.

Hyttynen ei tiennyt, että kyseinen nipukka oli koko käsittämättömän, itse asiassa äärettömän suuren mustan aukon hermokeskus. Mutta piston jälkeen se kyllä tiesi. Se oivalsi sekunnin murto-osassa, että musta aukko on toinen todellisuus, toinen maailmankaikkeus, joka on ääretön ja jossa edelleen on ääretön määrä uusia mustia aukkoja eli ovia taas uusiin maailmankaikkeuksiin ja niin edelleen. Valtavat määrät muutakin tietoa olevaisesta ja olemattomasta suorastaan tulvi sen päähän.

Älyimpulssin saanut hyttynen levitti uuden tietämyksensä parviäly-periaatteella hetkessä kaikille Terra-planeetan hyttysille ja moskiitoille. Ne perustivat totuuskomission, jossa käsiteltiin kaikki ihmisten tekemät vääryydet ja läiskimiset. Ihmisistä ei kuitenkaan haluttu eroon, koska niitä tarvittiin veren imemisen kohteina.

Mustis tajusi, että itikoiden kanssa rupattelu antoi sille riittävästi älyllisiä haasteita, eikä sillä enää ollut mikään kiire Andromedaan.

"Yksi musta aukko on kuin hyttysenpisto maailmankaikkeudessa", tiivisti Mustis yhdessä pienten verenimijöiden kanssa kehittämänsä filosofian perustan.

Harvat asiat ovat yhteisiä

harvat asiat ovat yhteisiä
niistä ei saa kiinni

Yhteiset asiat ovat yksityisiä

yhteiset asiat ovat yksityisiä
syntyvät yhdessä päässä
muut tulevat mukaan